Sehän toimii!

Ajattelin jo, että hautaan blogin, kun ei sen kirjoittamiselle tahdo löytyä aikaa. Mutta päätin sitten kuitenkin ryhdistäytyä vielä kerran.

Sulon kanssa tokoilu oli kesän ajan kutakuinkin jäässä. Mikä ehkä olikin näin jälkikäteen ajateltuna tosi hyvä juttu. Sulo sai rauhassa aikuistua. Syksyllä keskityttiin sitten jahtihommiin ja hienosti meni sillä saralla. Jahtikauden jälkeen, ja kyllä jo sen aikanakin, on sitten aloitettu toko taas uudelleen. Ja onpa meillä vaan ollut mukavaa!

Sulo on muuttunut viime keväästä hurjan paljon. Sen tekemiseen on tullut hitusen malttia. Vire on tekemisessä edelleen korkea, mutta enää se ei purkaudu esimerkiksi haukahteluna. Tai ainakin hyvin harvoin. Lelupalkkaakin on voinut alkaa käyttämään. Ja jopa paikallamakuu on alkanut luonnistumaan. Kotona olen tehnyt kahta minuuttia, tosin minuutin kohdalla olen käynyt palkkaamassa. Hallilla toisten koirien kanssa olen käynyt palkkaamassa useammin. Niin ja luoksetulossa Sulo jää nyt ihan nätisti paikoilleen istumaan. Virallista koetta on mietitty kevätalvelle!

Saa nähdä, miten koetavoitteen kanssa käy. Sulo on edennyt viime keväästä valtavan harppauksen, mutta nyt taas se tuntuu vähän junnaavan paikoillaan. Apuja on jäävissä liikkeissä edelleen. Sulon kanssa saa ilmeisesti tottua siihen, että eteneminen on välillä hidasta, välillä sitten otetaan harppaus. Isompi tai pienempi. Sellaistahan koko tämä pystistokon harrastaminen on ollut. Nyt kuitenkin osaan suhtautua noihin tasantovaiheisiin oikein ja treenaillaan vain Sulolle sopivalla tahdilla. Kyllä sitä enemistäkin sitten taas tulee. Toivottavasti ennen kevättalvea...

Hiljaiseloa

Tokorintamalla vietetään aika onnettoman hiljaista aikaa. Treenaamassa ei olla käyty, mitä nyt välillä omassa pihassa vähän virkistetty Sulon muistia. Lauantaina olin työpaikan mätsärissä kehäsihteerinä ja otin Sulon reissuun mukaan. Sulo pääsi ennen ja jälkeen kehien vähän tutkailemaan tilannetta ja saamaan monenlaista häiriötä. Huomasi kyllä hyvin, että hoffitreenien päättymisestä on aikaa, eikä toisia koiria olla juuri nähty. Sulo oli niin tavattoman kiinnostunut ympäristöstä, että sille ei oikein tahtonut edes namit kelvata. Tosin nyt tarjolla olikin vain kuivia nappuloita... Mutta siis fiilis oli vähän samanlainen kuin ensimmäisillä hallitreenikerroilla. En sitten kauheasti viitsinyt edes kontaktia ym. yrittääkään, sillä tarkoituksena oli tarjota Sulolle ihan vain perus sosiaalistumiskeikka. Ollaan lauantaina menossa näyttelyyn, joten ihan sitäkin varten tultiin katsomaan, miten turrikka ihmis- ja koirajoukossa käyttäytyy. Ja vaikka ei tokoilut olisikaan sujuneet, positiivista on kuitenkin se, että mitään pöhinöitä Sulolla ei edelleenkään ole toisia koiria kohtaan, vaikka ikää kuitenkin on jo se reilu vuosi. Muutamia koiria annoin jopa vähän nuuskutella, vaikka yleensä olen aika neuroottinen nenäpunkkien suhteen. Mutta toisaalta on kyllä todella tärkeää tarjota myös niitä mukavia ja positiivisia koirakontakteja.

Ihmisten kanssa Sulo oli myös oma iloinen itsensä. Lapset sitä kiinnostavat erityisesti, huomaa kyllä hyvin, miten se on meillä tottunut muksujen kanssa aikaansa viettämään. Opiskelijoille Sulon tuuppasin hetkeksi, kun tarvitsin molemmat kädet vapaiksi mätsärijärjestelyjä varten, ja Sulo oli heti tunkemassa kaikkien syliin. Ihana pystis.

Keikan kruunasi se, kun tapasin jo eläkkeelle jääneen työkaverin, jonka kanssa aikanaan oli puhetta pystykorvan hankinnasta. Nyt sain hänelle Sulon sitten esitellä. Ja hän, kokenut pystykorvamies, tuumasi, että Sulo on sertin koira. :) Tiedä siitä sertistä nyt sitten, mutta ihan mielenkiinnolla mennään ensi lauantaina virallisesti kehään.

Niin ja ennen näyttelyä on vielä torstaina luvassa hoffitreenit, mikäli sää ei ihan kauhea ole. Eli häiriötokoiluakin voisi olla siis tulossa.

Hallikauden päätös

Eilen oli tämän talvikauden viimeiset hallitreenit. Edellisestä olikin vierähtänyt jo kolme viikkoa. Sulon kanssa ei hirveästi olla kotonakaan mitään tehty tokon suhteen, lähinnä se on päässyt nauttimaan metsien kantohangista ja viimeisistä laillisista irtiolopäivistä. Vaikka tämä tokoblogi onkin, mainittakoon, että Sulo on alkanut hyvin tekemään pitempiä hakulenkkejä metsässä ja kerrankin esimerkiksi pyyn kanssa touhusi todella hienosti ottaen jopa kaksi uusintahaukkua. Tuo linnun seuraaminen erityisesti on meidän just vuoden täyttäneeltä poitsulta hieno juttu! Mutta ei tässä näistä sen enempää. Olkoon nyt vain huomiona, että ei se metsästyskoiran koulutus minnekään niitä viettejä vie.. ;)

Mutta siis asiaan... Eli pitkä on treenitauko ollut Sulolla. Lähdinkin vähän sillä mielellä hallille, että varmaan luvassa jonkinasteista häröilyä, juttujen unohtelua ja keskittymiskyvyn puutetta. Mitä vielä! Sulo toimi tosi hienosti! Aivan mahtava juttu, että nyt tauko tuntui jopa tehneen hyvää. Seuraamisessa vire oli korkealla ja tekeminen tosi nättiä, mutta korkea vire ei kuitenkaan purkautunut haukkumisena. Hyvä. Liikkeestä maahanmenon tein pari kertaa varmuuden vuoksi käsiavulla ja sen jälkeen jätinkin sit avun pois. Hyvin toimi. Kotona onkin jo tehty ilman apua tuota liikkeestä maahanmenoa. Liikkestä seisomisessa käsiapu pysähtymiseen, mutta hyvin pysyi paikallaan. Estehyppy myös ihan mukavalla tolalla. Kivaa oli!

Tietty eilisen hehkuttamisessa pitää muistaa se, että ei tehty lainkaa paikallamakuujuttuja, eikä luoksetuloa, jossa olisi pitänyt malttaa istua se hetki paikallaan... Näissä olisi saattanut sitä ongelmaa taasen olla, mutta nyt päätin tehdä vain sellaiset hyvänmielen treenit molemmille, kun kerran oli viimeinen hallikerta.

Seuraavia haasteita onkin sitten kolme:

1. Miten saan itseni patistettua treenaamaan säännöllisesti Suloa, kun vakituinen viikkovuoro päättyy? Olen aloittanut työt, ja arjen pyörittämisessä on hommaa. Mutta Suloa olisi kuitenkin hieno viedä eteenpäin tokonkin saralla.

2. Mitä Sulo tuumaa ulkona treenaamisesta? Ollaan tokoiltu tähän mennessä lähinnä vain hallissa tai kotona sisällä. Hyvin vähän ulkona kotona, ei juurikaan treenikentillä muualla. Tämä jää nähtäväksi. Hoffi toimi aina paremmin ulkona kuin hallilla. Sulosta ei vielä tiedä.

3. Mistäpä sitten häiriötä Sulon treeneihin, kun oman treeniporukan vuoro päättyy. Kesäaikaan ei olla hoffiporukan kanssa kokoonnuttu kuin muutamia kertoja. Naapurikunnan PK-kentällä olen käynyt joskus aiemmin treenivuorolla treenaamassa, mutta nyt ei oikeasti riitä aika ajaa sinne säännöllisesti. Eli pitää vaan saada aikaiseksi tunkea itsensä ja koiransa joskus omalla paikkakunnalla treenavien porukoitten mukaan. Täällä kun ei ole sellaista kennelseuraa, joka järjestäisi ohjattua koulutusta. Omatoimiporukoita kyllä on, mutta olen niistä vähän pudonnut ulos, kun vanhempi koira ei enää tavoitteellisesti treenaa.

Mutta näillä eteenpäin. Kamerakin oli eilen hallilla mukana, mutta ei tullut sitten kuitenkaan kuvailtua. Videokuvaakin olisi kiva joskus ottaa Sulon touhuilusta.

Ennakkoluuloista ja todellisuudesta

Suomenpystykorva on kaikille jollain tapaa tuttu rotu. Onhan se Suomen kansalliskoira ja yleinen rotu, vaikka suosio onkin ollut hiipumaan päin. Jokaisella tuntuu olevan jonkinlaisia omakohtaisia kokemuksia pikinokkaisesta punaturkista. Ei aina niin mairittelevia.

Kun kerroin ihmisille, että meille on tulossa suomenpystykorva, positiiviset reaktiot pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Yleisempää oli ihmetys ja voivottelu. Suurin osa myös kysyi, onko siitä tulossa ulkokoira, vaikka meillä entuudestaan on vasikankokoinen, karvainen ja kuolaava koira täysin sisäkoirana. Mainittakoon, että tämän ensimmäisen "karvavasikan" kohdalla ulkokoirakyseluitä ei juurikaan tullut. Pystykorvaan liittyy voimakkaita ennakkoluuloja, joista valitettavasti isolla osalla on jokin perä totuudessa. Herkkähaukkuisia räksyttäjiä, vihaisia purijoita, salakavalia sormille näpsijöitä, toisille koirille rähisijöitä, heti metsään karkaavia. Näitä stereotypioita löytyy.

Minusta kuitenkin suomenpystykorva rotuna on kaikkea muuta. Tai no herkkähaukkuinen se toki on. Mutta ei vihainen tai näpsivä. Ainakaan sen ei pitäisi olla. Minun mielestäni kyseessä ovat koirayksilöt, eivät koko rotu. Valitettavasti näitä yksilöitä taitaa vain olla vielä tänäkin päivänä melko paljon. Pitkälti kyse on koiranpidosta ja pystykorvaan liittyvistä oletuksista, jotka ovat olleet vallalla pitkään. Aina näitä oletuksia eivät kyseenalaista edes jonkin sortin ammattilaisetkaan. Vai mitä sanotte koiralehdessä, kyllä siis koiralehdessä, olevasta suomenpystykorvaa esittelevästä jutusta, jossa pystykorvien omistaja mainitsee, että "pentuna en anna niiden olla lainkaan vieraiden kanssa, että saan niistä hyvät vahtikoirat". Tarvitseeko ihmetellä, miksi isona tällaisesta pennusta tulee vieraita kohtaan epäluuloinen ja mahdollisesti myös näpsijä, sillä suomenpystykorva on reaktioissaan terävä... Lehdessä myös mainitaan, kuinka suomenpystykorva "ei viihdy sisällä edes kylmimmillä pakkasilla". Tätä jaksetaankin toistaa moneen kertaan.

Yhä edelleen monet kasvattajat ja pitkän linjan pystykorvaharrastajat kehoittavat laittamaan pennun ulkotarhaan jo seitsemänviikkoisena. Yhä edelleen näin myös tehdään. Sisällä olo kun pilaa metsästyskoiran. Mielestäni suhde ihmiseen ei kuitenkaan kehity kunnolla, jos pentu laitetaan heti luovutusikäisenä yksin tarhaan. Pennun pitäisi saada olla paljon ihmisten kanssa, jotta siitä kehittyy sosiaalinen ja mukava kaveri. Pentuaikana monet suomenpystykorvat taitavat jäädä vaille kaikille koiranpennuille tärkeitä sosiaalistamiskokemuksia. Niitä tulisi kuljettaa erilaisissa olosuhteissa, viedä kaupungille ihmisvilinään, ttotuttaa vieraisiin ihmisiin ja ihmisten käsittelyyn, totuttaa autoihin ja polkupyöriin sekä toisiin koiriin. Veikkaan, että monen suomenpystykorvan pentuaikana ei näitä asioita mietitä, tärkeämpää on metsäkoulutus. Ja toki se metsästävälle suomenpystykorvanalulle tärkeää onkin, mutta metsästysaika kestää vain hyvin lyhyen ajan vuodesta. Muuna aikana suomenpystykorva on koira siinä missä muutkin. Kunnon sosiaalistamista ja tapakoulutusta ei pitäisi unohtaa.

Minulle suomenpystykorva on vilkas, ihmisistä pitävä hellyydenkipeä sylikaveri. Itsenäiseen työskentelyyn luotu, mutta kuitenkin isännän ja emännän läheisyyttä kaipaava. Herkkähaukkuinen ja riistaviettinen. Metsää tarvitseva, käyttöön hyvin soveltua. Reaktioissaan terävä, eli toimii ennenkuin ajattelee. Älykäs, mutta ei kovin miellyttämishaluinen. Omaan perheeseen voimakkaasti leimautuva. Pehmeähkö ja herkkä. Eleissään ja ilmeissään alkukantainen, voimakkaasti "koiraa puhuva". Äärimmäisen upea perhekoira, lapsista pitävä ja loputtomasti niiden kanssa touhuava ilopilleri.

Sulo on kaikkea tätä ja vielä äärimmäisen paljon. Myönnän itsekin, että olen yllättynyt Sulon loputtomasta sopuisuudesta esimerkiksi lasten kanssa. Se ei ole tarkka edes ruuastaan tai luistaan, vaikka itse miellän suomenpystykorvat aika tiukoiksi puolustamaan omia sapuskoitaan. Olen miettinyt sitä, kuinka paljon Sulon tapauksessa, ja ihan yleensäkin suomenpystykorvien kanssa, on kyse koiran perimästä ja kuinka paljon kasvatuksesta. Olen sitä mieltä, että molemmat vaikuttavat.

Meille oli tärkeää tulevan pennun vanhempien luonteet, niiden metsästusominaisuuksien rinnalla. Suomenpystykorvilla on oma tietokanta, jossa on luettavissa esimerkiksi kaikkien koirien näyttelyarvostelut. (Hienoa, vai mitä!) Karsimme pentua valitessa pois kaikki yhdistelmät, joissa jomman kumman vanhemman jossain näyttelyarvostelussa oli maininta agressiivisuudesta tai siihen viittaavasta toiminnasta. Sulon isän luonnetta oli kehuttu kaikissa näyttelyarvosteluissa, nartuillahan rähinää ei niin paljon esiinnykään. Eli kyllä meidän Sulevilla oli jo valmiiksi kaikki palikat kohdallaan. Ja elämänsä se on elänyt sisällä keskellä lapsi- ja koiraperheen hässäkkää ja harrastuksia, sitä on kuljetettu ja koulutettu ihan samoin kuin vanhempaa hovawarttiakin. Eihän lopputuloksena voi olla muuta, kuin upea punaturkkinen kansallisaarre, joka hurmaa olemuksellaan meidät yhä uudelleen ja uudelleen.

Sen jälkeen, kun karistin paineet hartioiltani, on Sulon kanssa ollut todella hauska puuhastella ja monissa asioissa ollaan taas edettykin. Kotona en tosin ole juurikaan mitään tehnyt, eli Sulon tokoilu on jäänyt kahteen treeni-iltaan hallilla. Vaikka hommanhan pitäisi olla juuri toisin päin tässä vaiheessa, eli varsinainen työ tehtäisiin kotona. Ehkä tässä pitäisi ryhdistäytyä ja ottaa keittiötokoa taas säännöllisemmin. Sen kyllä huomaa, miten paljon Sulon oppimiselle merkitsevät lyhyet opiskelutuokiot joka päivä. Ihan vain minuutti parikin riittää.

Isona ongelmana oli aiemmin paikkamakuu ja luoksetulossakin se alun paikalla pysyminen. Näistä otettiin aikalisä. Nyt viimeisimmässä treenissä hallilla otettiin luoksetuloa ja Sulo malttoi istua paikallaan. Myös paikallamakuussa se oli vähän rauhallisempi, eikä alkanut ääntelemään. Tauko teki hyvää. Tässä on ehkä vähän siis edetty.

Liikkeestä seisomisessa ongelmana oli se, että Sulo alkoi liikkumaan heti, kun olin tulossa sen sivulle. Tätä on harjoiteltu. Eli että Sulo on seisonut paikallaan ja olen pyörinyt sen ympärillä ja palkkaa on tullut tiuhaan. Hyvin on auttanut, ja nyt Sulo malttaa olla paikallaan. Myös hypyn jälkeen se seisoo, kun tulen viereen. Palkkaan sen siitä ja usein vapautan ilman perusasentoon menoa, ettei pystis ala ennakoimaan. Eli tuossakin on edistytty.

Estehyppy on myös uusi juttu, jossa on menty eteenpäin. Se on Sulon mielestä tosi hauska juttu. Ei olla edes kovin paljon sitä harjoiteltu, sillä ollaan hypitty vain hallilla. Kotonakin minulla kyllä on tokoeste, mutta ulkona on nyt niin liukasta, että ei siellä voi tuommoisia touhuta.

Kaikissa liikkeissähän siis edelleen tarvitaan apuja ja nami on yleensä kädessä tai vähintään käden ulottuvilla taskussa. Eli kovasti työtä riittäisi tuolla saralla. Mutta mennään pikku hiljaa eteenpäin ja katsotaan, miten saadaan liikkeitä viilattua.

Laitetaas tuohon loppuun vielä poseerauskuva 11-kuisesta Sulosta. Häntä saisi olla pitempi, muuten minun silmään ihan tasapainoisen näköinen, kevyttyyppinen uros. Jospa vaikka häntäjouhet kasvaisi oikein pitkiksi, niin se toisi vähän lisäpituutta tuohon ulokkeeseen... ;)

Kirjoitellaans vähän, että blogi ei aivan kuihdu alkuunsa. Aikaa on vierähtänyt. Treenattu ollaan. Tunnelmat ovat vaihtuneet riemusta täyteen turhautumiseen. Onnistuneimman treenikerran jälkeen suunnittelin jo Sulolle virallista tokokoetta ensi kesälle tai alkusyksylle. Surkeimman harjoittelyräpistelyn tuloksena päätin heittää sen kuuluisan kirveen kaivoon. Ties kuinka monennen kerran. Ja yhtä monennen kerran sen sieltä kävin sitten kuitenkin naaraamassa ylös. Eli projekti jatkuu.

Sulon ja hovawartin suurimpana erona, ja itseäni turhauttavana tekijänä, pidän sitä, että Sulo ei kestä treenitaukoja ollenkaan. Siinä, missä viikon-parin tauko hoffille sai opeteltavan asian ikäänkuin kirkastumaan koiran mielessä, Sulo taantuu oppimisessaan kovaa kyytiä. Eli pystis tarvitsee koko ajan treeniä, jotta jo opitut asiat pysyisivät pienessä pystykorvan mielessä. Ja sen päälle lisää treeniä, että uusia asioitakin joskus opittaisiin. Pienten lasten kanssa tuuskatessa aika on kuitenkin rajallinen, joten Sulo ei ole edennyt niin nopeasti, kuin aluksi toivoin.

Toinen turhauttava asia on Sulon ääretön vilkkaus ja vähän sellainen hermottomuus.  Hovawartin kun johonkin komensi paikalleen, siinä se maata jökötti, vaikka taivas olisi pudonnut niskaan. Sulo sätkii ja potkii ja vinkuu ja kiemurtelee ja lopulta lähtee, jos aika on liian pitkä tai häiriötä on liikaa. Paikallamakuu ei ole Sulon vahvin puoli... Myönnän kyllä, että sitä pitäisi harjoitella lisää ihan vain rauhallisissa kotioloissa.

Kolmas turhauttava asia on se, että en tiedä, saanko Suloa toimimaan kunnolla ilman välitöntä palkkaa. Nakki kourassa se tekee ihan hienosti asioita. Nyt olen alkanut pidentämään palkkaamisväliä ja vaatimaan esimerkiksi pitempiä seuraamispätkiä. Sitten saakin isosti herkkuja onnistuneen suorituksen jälkeen. Tuntuu vain, että koesuorituksen vaatimaan kestoon on ihan äärettömän pitkästi matkaa.

Vaikka nyt on kirjoitettu vain turhauttavia asioita, ei tilanne ole ollenkaan sellainen. Viimeisimmän kirveen kaivoon viskaamisen yhteydessä mietin noita asioita. Mietin tavoitteitani, Suloa ja turhautumista. Loppujen lopuksi minulle kirkastui se, että Sulo todellakin on suomenpystykorva. Ei palveluskoira. Ei tokokenttien tykki, vaan ihan tavallinen ihana pystykorva. Tämä oli minulta vähän päässyt kunnianhimossani jo unohtumaan. Tokoilun ja tavoitteiden on otettava se huomioon. Siis oikeasti minun punaturkkinen pikinokkani osaa hurjan hienosti asioita. Kokeeseen mennään joskus, jos osaaminen riittää. En ota siitä paineita. Joskus on huonompia treenikertoja, joskus niitä helmiä.

Ja mikä tärkeintä, Sulo tykkää tokoilla. Usein lenkillä se tulee tarjoamaan seuraamista taskussa olevien raksujen toivossa. Mielellään se tulee hallille. Se tykkää tehdä temppuja, kun niistä saa lihapullia. Sen lisäksi minä tykkään kouluttaa koiria. Tykkään siitä, kun ne oppivat uusia asioita ja tykkään touhuta niiden kanssa jotain yhdessä. Hienointa on se, kun yhteistyö eläimen kanssa sujuu ja koira toimii "kuin ihmisen mieli". Se on uskomattoman hieno tunne. Tätä metsästetään. (Niiden kanalintujen lisäksi.) Tämän takia Sulo jatkaa tokoilua. Se on minun urhea punainen tokopaholaiseni. Päästiinpä sitten virallisiin kokeisiin tai ei, minun silmissäni Sulo on jo nyt, jos ei ihan voittaja, niin ainakin saavuttanut huikean paljon.

Niin, ja perhekoiravalion arvo on myönnetty Sulolle jo ajat sitten...

Tänään illalla pitäisi taas suunnata hallille. Sulo ei ole enää ainoa punaturkki hoffien joukossa. Pari viikkoa sitten treeneihin ilmestyi mies, joka oli nähnyt hallin ikkunoista Sulon tottelevaisuuskoulutusta. Ihastui siihen, kuinka suomenpystykorva osaa asioita ja loppujen lopuksi kävi ilmi, että hänellä oli itsellään puolen vuoden ikäinen pystiksenpentu, jota myös oli jo jonkun verran koulutettu ja joka jota hän halusi kouluttaa lisää. Sovittiin sitten, että he tulevat treenikerrallemme mukaan. Keski-Pohjanmaan hovawarttien halliporukka on mukavaa ja avointa väkeä, ja olemme mielellämme ottaneet vierailijoita pientä maksua vastaan hallivuorollemme. Myös omat koiramme ovat hyötyneet tästä, sillä koirat tarvitsevat treeneissä vieraita "häiriökoirakoita".

Uusi pystis oli jo viime kerralla mukana treeneissä ja olikin varsin mukava tapaus. Todella rauhallinen ja sopuisa kaveri. Haukkuakaan ei päästänyt, vaikka tömähti aika rauhallisista oloista suoraan keskelle hallitreenien vilinää. Ainoat haukut taisi olla lopuksi, kun pääsivät Sulon kanssa pikkuisen kokeilemaan pystisleikkien riemua. Hienoa, kuinka pystykorvista löytyy yhä enemmän tuollaisia rentoja punanuttuja, sillä kyllähän pystykorva rotuna on monessa tilanteessa varsin terävä. Kotona tutkin sukutauluja ja huomasin, että pystispentu on Sulon serkku. Vaikka uskonkin, että paljon pystykorvan luonteeseen vaikuttaa elinolosuhteet, on perimällä kyllä myös oma tärkeä roolinsa.

Hienoa, että suomenpystykorvien kanssa halutaan touhuta muutakin, kuin metsästystä. Vaikka riistaviettinen koira metsälle kaipaakin, tarvitsee se minun mielestäni myös muuta tekemistä. Varsinainen jahtikausi on todella lyhyt ja vaikka metsälenkkeillä tai haukkuharjoitella voi muutenkin, koirien kiinnipitoaikaa on metsästyskoiran kanssa syytä noudattaa. Esimerkiksi kanalinnun pesälle osuva koira tekee todella pahaa jälkeä. Tottelevaisuuskoulutus tarjoaa koiran ja omistajan aivoille virikkeitä tällaisina aikoina.

Sulo puolestaan on edistynyt viikon aikana. Maahanmeno onnistuu ilman käsiapua niin paikaltaan kuin liikkeestäkin. Ainakin kotona. Illalla pitäisikin sitten alkaa harjoittelemaan liikkeestä seisomista. Saas nähdä, kuinka uusi juttu uppoaa punaiselle tokopaholaiselle...

Sulon kanssa ollaan taas treenailtu ja olen tällä hetkellä varsin hyvällä mielellä. Vielä lokakuussa olin sitä mieltä, että ei tästä mitään tule. Sulo ei keskittynyt mihinkään, vaan häröili toisten koirien perään ja mitä milloinkin. Ensimmäisellä hallitreenikerralla se ei edes syönyt lihapullia, kun kaikkialla oli niin paljon uutta ja ihmeellistä nähtävää ja haisteltavaa. Yritäpä siinä sitten ottaa kontaktia punaturkkiin... Heitin kirveen jo kaivoon ja päätin haudata unelmani tokoilevasta suomenpystykorvasta. Mutta ajan mittaan Sulo on vähän jo rauhoittunut, tosin vilkashan se on vieläkin. Unelma elää jälleen! Enää ympäristön ärsykkeet eivät kiinnosta niin paljon, vaan minusta on tullut mielenkiintoisempi. Esimerkiksi tänään hallin kentällä oli treenaamassa meidän kanssamme yhtä aikaa parhaimmillaan kolme entuudestaan täysin vierasta koiraa. Sulo oli koko ajan irti ja, eikä sillä ollut sen kummempaa mielenkiintoa muita kohtaan. Minä ja Atrian uunilenkki oltiin huomattavasti kivempia. Hienoa!

Jos mittatikuksi otetaan toko alokasluokan liikkeet, voitaisiin nyt päivittää yhdenksänkuisen Sulon osaamistilanne. Se näyttää seuraavalta:

Luoksepäästävyys: Ei olla harjoiteltu ollenkaan. Ei varmaan pysyisi paikallaan, vaan häseltää tuomarin luokse, ainakin nousee seisomaan. Ihmiset vaan ovat niin ihania Sulon mielestä. Pitäisi kiireesti muistaa ottaa treeneissä tätä.

Paikallamakuu: Olin varma, etten koskaan saa tuota punaista elohopeaa, karvaista ikiliikkujaa pysymään paikallaan. Kuitenkin nyt se näyttää ihan hyvältä. Lyhyttä pätkää on vielä tehty ja olen käynyt välillä palkkaamassa. Kuitenkin pysyy rivistössä toisten koirien kanssa jo kohtuullisesti, Sulon vilkkauden huomioon ottaen. On kuitenkin herkkä nousemaan, koska on niin korkeassa vireessä tässäkin. Esimerkiksi häntä heiluu paikallamakuussa koko ajan. Mutta tosiaan olen itse tosi tyytyväinen, kyllä tämä tästä! Niin ja jos nousee, tulee minun luokse.

Seuraaminen taluttimessa ja ilman: Ihan nättiä seuraamista. Kontakti on hyvä, paikka on hyvä. Sulo on todella innokas. Nyt parissa treenissä vire on noussut liian korkeaksi, jolloin alkaa haukkumaan. Tästä syystä lelupalkkaa ei voi edes kuvitella. Käännökset vielä vähän vaiheessa, mutta kyllä se jo mukana tulee. Kestoa ja matkaa vain pikkuhiljaa lisää. Juoksu onnistuu myös.

Liikkeestä maahan meno: Tarvitsee vielä voimakkaan käsiavun, mutta muuten ihan ok. Käsiavun häivyttäminen työn alla, tänään meni jo vähän pienemmällä avulla.

Luoksetulo: Jää paikalleen, tarvitsee usein kaksoiskäskyn lähteäkseen tulemaan. On treenattu paikallaoloa, ja on epävarma siitä, saako varmasti lähteä paikalta. Siitä johtuen on ollut myös aika hidas. Tosin tänään tässäkin edistystä ja Sulo tuli laukalla.

Ja sitten lopuksi liikkeestä seisominen ja hyppy, joita ei olla harjoiteltu vielä ollenkaan.

Sellaiset speksit tänä päivänä. Mielenkiintoista nähdä myöhemmin, miten tilanne kehittyy.

Ja lopuksi niitä luvattuja kuvia Sulon tokoilusta.

Ehkäpä Sulo jo noilla kuvilla rikkoo joitain pystykorvaennakkoluuloja. Ja laitetaas vielä loppukevennykseksi kännykkäkuva, joka ainakin Sulon tapauksessa rikkoo stereotypian, että pystykorva viihtyy ulkona säällä kuin säällä. Ja että sisällä sille tulee liian kuuma. Takassa on pidetty tulia koko illan, eli se on todella lämmin. Kaikista talon sopukoista Sulo on valinnut juuri oheisen paikan yön petikseen...

 

 

Punainen tokopaholainen - siitä tässä blogissa on kysymys. Pitäisi siis pikkuhiljaa päästä itse aiheeseen, eli Sulon tottelevaisuuskoulutukseen. Mainittakoon nyt vielä kerran, että Sulon varsinainen homma on ihan muualla; sen on tarkoitus hommata meille herkkuja ruokapöytään. Tokoharrastus on vain mukavaa virikettä meidän molempien elämään. Tokoilua tehdään myös haukkujuttujen ehdoilla, esimerkiksi syksyisin jahtiaikaan on Sulon koko aivokapasiteetti vapautettu lintujen nuuskutteluun ja niiden haukkumiseen.

Sulon varsinainen tokouran alku oli oikeastaan siinä, kun vanhempi koira joutui jäämään loppusyksyllä tokohommista varhaiseläkkeelle: minä tarvitsin kuitenkin terveen koiran omaa harrastustani, tokoa,varten. Ennen tätä Sulon kanssa oltiin tehty vain perustottelevaisuusjuttuja, joita minun mielestäni jokaisen koiran, myös metsästyssellaisen, tulee hallita. Kyllä haaveissa oli, että suomenpystykorvan kanssa olisi mukava kokeilla tokoilla ihan vaikka vähän tavoitteellisemminkin, mutta vielä tässä vaiheessa Sulo sai olla näistä hommista taka-alalla. Ja syksyn ajan olivatkin sitten ihan muut puuhat ajankohtaisia. Jahtikauden jälkeen aloin ottamaan Suloa vanhemman koiran tokotreeneihin mukaan aluksi ihan vain sosiaalistumistarkoituksessa, mutta pikku hiljaa homma riistäytyi käsistä. Huomasin hiovani seuraamista ja oikeaa perusasentoa meidän punaturkkisen metsäläisen kanssa. Ja ennenkaikkea huomasin, että Sulon koulutus etenee!

Tällä hetkellä Sulo treenaa tottelevaisuutta kerran-kaksi viikossa paikallisessa koirahallissa. Kaukaisena tavoitteena jossain horisontissa siintää se, että haluaisin osallistua Sulon kanssa tokon alokasluokan kokeeseen. Matkaa siihen vielä on. Paljon. Mutta joku tavoite minulla täytyy hommassa olla. Koiranetin mukaan suomenpystykorvat eivät tokossa osallistumismäärillä juuri juhli. Muutama yksittäinen koira on käynyt virallisesti kisaamassa. Olisi mukava kasvattaa tätä joukkoa yhdellä urhealla punaisella tokopaholaisella.

Huomenna on taas treeni-ilta. Tarkoitus on ottaa kamera mukaan ja ikuistaa Suloa tokopuuhissa. Mahdollisesti kuvamateriaalia tulee näillekin sivuille. Pitäisi myös päivittää Sulon osaamistilanne, eli missä ollaan menossa tällä hetkellä. Mutta se seuraavalla kerralla.

Hovawart on hieno rotu ja minulle sopiva harrastuskaveri. Toinen rotunsa edustaja tulee meille jossain vaiheessa. Se on minulle "se koira", joka tulee aina olemaan. Mutta...

Kuitenkin suomenpystykorvalla on jollain tapaa aivan erityinen paikka sydämessäni. Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että meillä on oma punaturkkinen kotikettu, meidän metsäläinen. Meidän ihana Sulo, joka ei saisi tulla sohvalle, mutta joka vaivihkaa kiipeää syliin ja käpertyy siihen pienelle kerälle. Kuinka hellyydenkipeä koira voikaan olla! Meidän ihana Sulo, joka ei saisi tulla sänkyyn, mutta aamuisin kuultuuaan meidän heränneen kiipeää petiin ja kaivautuu aivan viereen makoilemaan. Meidän ihana Sulo, joka antaa vähintään yhtä paljon hellyyttä, kuin itse haluaa. Se nuolee, kirputtaa ja tulee viereen. Usein lasten pikkukakkoshetken aikana se menee lattialla televisiota katselevan lapsen viereen. Siinä ne sitten makoilevat selät vastakkain, lapsi ja koira. Sulon iloinen hännänheilutus saa lähes koko koiran heilumaan ja kiemurtelemaan onnesta.

Sellainen on meidän pystykorva. Meidän ihana Sulo.

Punainen tokopaholainen. Se on Sulo, yhdeksänkuinen suomenpystykorva. Sulo on lintukoira, kuten kunnon pystykorvan kuuluukin. Tai ainakin siitä tulee sellainen. Siitä voisi tulla myös hirvikoira, on se sarvipäällekin jo ääninäytteensä antanut. Minulle Sulosta piti tulla näyttelypuudeli, kun tuosta aikaisemmasta hovawartinrötkäleestä ei niihin hommiin ollut. Mutta pentuna näytti, että ei ole Sulostakaan, kun sen häntä liehuili korkealla selän päällä. Pakkohan sitä minunkin oli jollain tavalla päästä osalliseksi uuden pennun kanssa touhuilemisesta, joten päätin, että olkoon sitten tokokoira.

Tokopäätöksestä taustaa sen verran, että hovawartin kanssa tokoiltiin voittajaluokasta ykköstulos, kunnes sen terveys pisti hommalle stopin. Eli jotain kokemusta tokosta oli ennen pystykorvaakin. Mutta tuon kokemuksen hyötyä tässä tapauksessa en aivan varmaksi sanoisi... Hovawart on palveluskoira, vaikkakin vähän jääräpäinen ja jurrikka. Mutta palveluskoira kuitenkin. Suomenpystykorva on ... suomenpystykorva. Se kaikkien tuntema räksyttäjä maalaistalon pihapiirissä. Se sopivasti lahkeesta nappaiseva tai sormille puraiseva punainen, kiukkuinen kippurahäntä. Tai ainakin stereotypioiden mukaan, ja niistä voi olla montaa mieltä. Mutta varmaa on ainakin se, että suomenpystykorva on riistaviettinen, itsenäiseen työskentelyyn luotu herkkähaukkuinen metsästyskoira. Älykäs kyllä, mutta siltä uupuu palveluskoiran halu miellyttää omistajaansa tekemällä paahteisella hiekkakentällä monenmoisia temppuja. Herkkäkin se on. Että se siitä tokokokemuksesta.

Tässä blogissa on tarkoitus valottaa, mikä ihmeessä saa ihmisen hakkaamaan päätään seinään harrastamalla (lue: puuhastelemalla) tottelevaisuuskoulutusta suomenpystykorvan kanssa. Tässä blogissa iloitaan myös niistä onnistumisen kokemuksista, joita matkan varrelle mahtuu. Ennenkaikkea tässä blogissa kuitenkin ylistetään suomalaista kansallisaarretta, maailman kauneinta koiraa, jonka kanssa voi tehdä myös vähän tavanomaisesta poikkeavampia asioita. Kuten vaikka harrastaa tokoa.