Punainen tokopaholainen. Se on Sulo, pikinokkainen suomenpystykorva. Sulo on lintukoira, kuten kunnon pystykorvan kuuluukin. Siitä voisi tulla myös hirvikoira, on se sarvipäällekin jo ääninäytteensä antanut. Minulle Sulosta piti tulla näyttelypuudeli, kun tuosta aikaisemmasta hovawartinrötkäleestä ei niihin hommiin ollut. Mutta pentuna näytti, että ei ole Sulostakaan, kun sen häntä liehuili korkealla selän päällä. Pakkohan sitä minunkin oli jollain tavalla päästä osalliseksi uuden pennun kanssa touhuilemisesta, joten päätin, että olkoon sitten tokokoira.
Tokopäätöksestä taustaa sen verran, että hovawartin kanssa tokoiltiin voittajaluokasta ykköstulos, kunnes sen terveys pisti hommalle stopin. Eli jotain kokemusta tokosta oli ennen pystykorvaakin. Mutta tuon kokemuksen hyötyä tässä tapauksessa en aivan varmaksi sanoisi... Hovawart on palveluskoira, vaikkakin vähän jääräpäinen ja jurrikka. Mutta palveluskoira kuitenkin. Suomenpystykorva on ... suomenpystykorva. Se kaikkien tuntema räksyttäjä maalaistalon pihapiirissä. Se sopivasti lahkeesta nappaiseva tai sormille puraiseva punainen, kiukkuinen kippurahäntä. Tai ainakin stereotypioiden mukaan, ja niistä voi olla montaa mieltä. Mutta varmaa on ainakin se, että suomenpystykorva on riistaviettinen, itsenäiseen työskentelyyn luotu herkkähaukkuinen metsästyskoira. Älykäs kyllä, mutta siltä uupuu palveluskoiran halu miellyttää omistajaansa tekemällä paahteisella hiekkakentällä monenmoisia temppuja. Herkkäkin se on. Että se siitä tokokokemuksesta.
Tässä blogissa on tarkoitus valottaa, mikä ihmeessä saa ihmisen hakkaamaan päätään seinään harrastamalla (lue: puuhastelemalla) tottelevaisuuskoulutusta suomenpystykorvan kanssa. Tässä blogissa iloitaan myös niistä onnistumisen kokemuksista, joita matkan varrelle mahtuu. Ennenkaikkea tässä blogissa kuitenkin ylistetään suomalaista kansallisaarretta, maailman kauneinta koiraa, jonka kanssa voi tehdä myös vähän tavanomaisesta poikkeavampia asioita. Kuten vaikka harrastaa tokoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti