Kirjoitellaans vähän, että blogi ei aivan kuihdu alkuunsa. Aikaa on vierähtänyt. Treenattu ollaan. Tunnelmat ovat vaihtuneet riemusta täyteen turhautumiseen. Onnistuneimman treenikerran jälkeen suunnittelin jo Sulolle virallista tokokoetta ensi kesälle tai alkusyksylle. Surkeimman harjoittelyräpistelyn tuloksena päätin heittää sen kuuluisan kirveen kaivoon. Ties kuinka monennen kerran. Ja yhtä monennen kerran sen sieltä kävin sitten kuitenkin naaraamassa ylös. Eli projekti jatkuu.

Sulon ja hovawartin suurimpana erona, ja itseäni turhauttavana tekijänä, pidän sitä, että Sulo ei kestä treenitaukoja ollenkaan. Siinä, missä viikon-parin tauko hoffille sai opeteltavan asian ikäänkuin kirkastumaan koiran mielessä, Sulo taantuu oppimisessaan kovaa kyytiä. Eli pystis tarvitsee koko ajan treeniä, jotta jo opitut asiat pysyisivät pienessä pystykorvan mielessä. Ja sen päälle lisää treeniä, että uusia asioitakin joskus opittaisiin. Pienten lasten kanssa tuuskatessa aika on kuitenkin rajallinen, joten Sulo ei ole edennyt niin nopeasti, kuin aluksi toivoin.

Toinen turhauttava asia on Sulon ääretön vilkkaus ja vähän sellainen hermottomuus.  Hovawartin kun johonkin komensi paikalleen, siinä se maata jökötti, vaikka taivas olisi pudonnut niskaan. Sulo sätkii ja potkii ja vinkuu ja kiemurtelee ja lopulta lähtee, jos aika on liian pitkä tai häiriötä on liikaa. Paikallamakuu ei ole Sulon vahvin puoli... Myönnän kyllä, että sitä pitäisi harjoitella lisää ihan vain rauhallisissa kotioloissa.

Kolmas turhauttava asia on se, että en tiedä, saanko Suloa toimimaan kunnolla ilman välitöntä palkkaa. Nakki kourassa se tekee ihan hienosti asioita. Nyt olen alkanut pidentämään palkkaamisväliä ja vaatimaan esimerkiksi pitempiä seuraamispätkiä. Sitten saakin isosti herkkuja onnistuneen suorituksen jälkeen. Tuntuu vain, että koesuorituksen vaatimaan kestoon on ihan äärettömän pitkästi matkaa.

Vaikka nyt on kirjoitettu vain turhauttavia asioita, ei tilanne ole ollenkaan sellainen. Viimeisimmän kirveen kaivoon viskaamisen yhteydessä mietin noita asioita. Mietin tavoitteitani, Suloa ja turhautumista. Loppujen lopuksi minulle kirkastui se, että Sulo todellakin on suomenpystykorva. Ei palveluskoira. Ei tokokenttien tykki, vaan ihan tavallinen ihana pystykorva. Tämä oli minulta vähän päässyt kunnianhimossani jo unohtumaan. Tokoilun ja tavoitteiden on otettava se huomioon. Siis oikeasti minun punaturkkinen pikinokkani osaa hurjan hienosti asioita. Kokeeseen mennään joskus, jos osaaminen riittää. En ota siitä paineita. Joskus on huonompia treenikertoja, joskus niitä helmiä.

Ja mikä tärkeintä, Sulo tykkää tokoilla. Usein lenkillä se tulee tarjoamaan seuraamista taskussa olevien raksujen toivossa. Mielellään se tulee hallille. Se tykkää tehdä temppuja, kun niistä saa lihapullia. Sen lisäksi minä tykkään kouluttaa koiria. Tykkään siitä, kun ne oppivat uusia asioita ja tykkään touhuta niiden kanssa jotain yhdessä. Hienointa on se, kun yhteistyö eläimen kanssa sujuu ja koira toimii "kuin ihmisen mieli". Se on uskomattoman hieno tunne. Tätä metsästetään. (Niiden kanalintujen lisäksi.) Tämän takia Sulo jatkaa tokoilua. Se on minun urhea punainen tokopaholaiseni. Päästiinpä sitten virallisiin kokeisiin tai ei, minun silmissäni Sulo on jo nyt, jos ei ihan voittaja, niin ainakin saavuttanut huikean paljon.

Niin, ja perhekoiravalion arvo on myönnetty Sulolle jo ajat sitten...