Suomenpystykorva on kaikille jollain tapaa tuttu rotu. Onhan se Suomen kansalliskoira ja yleinen rotu, vaikka suosio onkin ollut hiipumaan päin. Jokaisella tuntuu olevan jonkinlaisia omakohtaisia kokemuksia pikinokkaisesta punaturkista. Ei aina niin mairittelevia.
Kun kerroin ihmisille, että meille on tulossa suomenpystykorva, positiiviset reaktiot pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Yleisempää oli ihmetys ja voivottelu. Suurin osa myös kysyi, onko siitä tulossa ulkokoira, vaikka meillä entuudestaan on vasikankokoinen, karvainen ja kuolaava koira täysin sisäkoirana. Mainittakoon, että tämän ensimmäisen "karvavasikan" kohdalla ulkokoirakyseluitä ei juurikaan tullut. Pystykorvaan liittyy voimakkaita ennakkoluuloja, joista valitettavasti isolla osalla on jokin perä totuudessa. Herkkähaukkuisia räksyttäjiä, vihaisia purijoita, salakavalia sormille näpsijöitä, toisille koirille rähisijöitä, heti metsään karkaavia. Näitä stereotypioita löytyy.
Minusta kuitenkin suomenpystykorva rotuna on kaikkea muuta. Tai no herkkähaukkuinen se toki on. Mutta ei vihainen tai näpsivä. Ainakaan sen ei pitäisi olla. Minun mielestäni kyseessä ovat koirayksilöt, eivät koko rotu. Valitettavasti näitä yksilöitä taitaa vain olla vielä tänäkin päivänä melko paljon. Pitkälti kyse on koiranpidosta ja pystykorvaan liittyvistä oletuksista, jotka ovat olleet vallalla pitkään. Aina näitä oletuksia eivät kyseenalaista edes jonkin sortin ammattilaisetkaan. Vai mitä sanotte koiralehdessä, kyllä siis koiralehdessä, olevasta suomenpystykorvaa esittelevästä jutusta, jossa pystykorvien omistaja mainitsee, että "pentuna en anna niiden olla lainkaan vieraiden kanssa, että saan niistä hyvät vahtikoirat". Tarvitseeko ihmetellä, miksi isona tällaisesta pennusta tulee vieraita kohtaan epäluuloinen ja mahdollisesti myös näpsijä, sillä suomenpystykorva on reaktioissaan terävä... Lehdessä myös mainitaan, kuinka suomenpystykorva "ei viihdy sisällä edes kylmimmillä pakkasilla". Tätä jaksetaankin toistaa moneen kertaan.
Yhä edelleen monet kasvattajat ja pitkän linjan pystykorvaharrastajat kehoittavat laittamaan pennun ulkotarhaan jo seitsemänviikkoisena. Yhä edelleen näin myös tehdään. Sisällä olo kun pilaa metsästyskoiran. Mielestäni suhde ihmiseen ei kuitenkaan kehity kunnolla, jos pentu laitetaan heti luovutusikäisenä yksin tarhaan. Pennun pitäisi saada olla paljon ihmisten kanssa, jotta siitä kehittyy sosiaalinen ja mukava kaveri. Pentuaikana monet suomenpystykorvat taitavat jäädä vaille kaikille koiranpennuille tärkeitä sosiaalistamiskokemuksia. Niitä tulisi kuljettaa erilaisissa olosuhteissa, viedä kaupungille ihmisvilinään, ttotuttaa vieraisiin ihmisiin ja ihmisten käsittelyyn, totuttaa autoihin ja polkupyöriin sekä toisiin koiriin. Veikkaan, että monen suomenpystykorvan pentuaikana ei näitä asioita mietitä, tärkeämpää on metsäkoulutus. Ja toki se metsästävälle suomenpystykorvanalulle tärkeää onkin, mutta metsästysaika kestää vain hyvin lyhyen ajan vuodesta. Muuna aikana suomenpystykorva on koira siinä missä muutkin. Kunnon sosiaalistamista ja tapakoulutusta ei pitäisi unohtaa.
Minulle suomenpystykorva on vilkas, ihmisistä pitävä hellyydenkipeä sylikaveri. Itsenäiseen työskentelyyn luotu, mutta kuitenkin isännän ja emännän läheisyyttä kaipaava. Herkkähaukkuinen ja riistaviettinen. Metsää tarvitseva, käyttöön hyvin soveltua. Reaktioissaan terävä, eli toimii ennenkuin ajattelee. Älykäs, mutta ei kovin miellyttämishaluinen. Omaan perheeseen voimakkaasti leimautuva. Pehmeähkö ja herkkä. Eleissään ja ilmeissään alkukantainen, voimakkaasti "koiraa puhuva". Äärimmäisen upea perhekoira, lapsista pitävä ja loputtomasti niiden kanssa touhuava ilopilleri.
Sulo on kaikkea tätä ja vielä äärimmäisen paljon. Myönnän itsekin, että olen yllättynyt Sulon loputtomasta sopuisuudesta esimerkiksi lasten kanssa. Se ei ole tarkka edes ruuastaan tai luistaan, vaikka itse miellän suomenpystykorvat aika tiukoiksi puolustamaan omia sapuskoitaan. Olen miettinyt sitä, kuinka paljon Sulon tapauksessa, ja ihan yleensäkin suomenpystykorvien kanssa, on kyse koiran perimästä ja kuinka paljon kasvatuksesta. Olen sitä mieltä, että molemmat vaikuttavat.
Meille oli tärkeää tulevan pennun vanhempien luonteet, niiden metsästusominaisuuksien rinnalla. Suomenpystykorvilla on oma tietokanta, jossa on luettavissa esimerkiksi kaikkien koirien näyttelyarvostelut. (Hienoa, vai mitä!) Karsimme pentua valitessa pois kaikki yhdistelmät, joissa jomman kumman vanhemman jossain näyttelyarvostelussa oli maininta agressiivisuudesta tai siihen viittaavasta toiminnasta. Sulon isän luonnetta oli kehuttu kaikissa näyttelyarvosteluissa, nartuillahan rähinää ei niin paljon esiinnykään. Eli kyllä meidän Sulevilla oli jo valmiiksi kaikki palikat kohdallaan. Ja elämänsä se on elänyt sisällä keskellä lapsi- ja koiraperheen hässäkkää ja harrastuksia, sitä on kuljetettu ja koulutettu ihan samoin kuin vanhempaa hovawarttiakin. Eihän lopputuloksena voi olla muuta, kuin upea punaturkkinen kansallisaarre, joka hurmaa olemuksellaan meidät yhä uudelleen ja uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti