Ennakkoluuloista ja todellisuudesta

Suomenpystykorva on kaikille jollain tapaa tuttu rotu. Onhan se Suomen kansalliskoira ja yleinen rotu, vaikka suosio onkin ollut hiipumaan päin. Jokaisella tuntuu olevan jonkinlaisia omakohtaisia kokemuksia pikinokkaisesta punaturkista. Ei aina niin mairittelevia.

Kun kerroin ihmisille, että meille on tulossa suomenpystykorva, positiiviset reaktiot pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Yleisempää oli ihmetys ja voivottelu. Suurin osa myös kysyi, onko siitä tulossa ulkokoira, vaikka meillä entuudestaan on vasikankokoinen, karvainen ja kuolaava koira täysin sisäkoirana. Mainittakoon, että tämän ensimmäisen "karvavasikan" kohdalla ulkokoirakyseluitä ei juurikaan tullut. Pystykorvaan liittyy voimakkaita ennakkoluuloja, joista valitettavasti isolla osalla on jokin perä totuudessa. Herkkähaukkuisia räksyttäjiä, vihaisia purijoita, salakavalia sormille näpsijöitä, toisille koirille rähisijöitä, heti metsään karkaavia. Näitä stereotypioita löytyy.

Minusta kuitenkin suomenpystykorva rotuna on kaikkea muuta. Tai no herkkähaukkuinen se toki on. Mutta ei vihainen tai näpsivä. Ainakaan sen ei pitäisi olla. Minun mielestäni kyseessä ovat koirayksilöt, eivät koko rotu. Valitettavasti näitä yksilöitä taitaa vain olla vielä tänäkin päivänä melko paljon. Pitkälti kyse on koiranpidosta ja pystykorvaan liittyvistä oletuksista, jotka ovat olleet vallalla pitkään. Aina näitä oletuksia eivät kyseenalaista edes jonkin sortin ammattilaisetkaan. Vai mitä sanotte koiralehdessä, kyllä siis koiralehdessä, olevasta suomenpystykorvaa esittelevästä jutusta, jossa pystykorvien omistaja mainitsee, että "pentuna en anna niiden olla lainkaan vieraiden kanssa, että saan niistä hyvät vahtikoirat". Tarvitseeko ihmetellä, miksi isona tällaisesta pennusta tulee vieraita kohtaan epäluuloinen ja mahdollisesti myös näpsijä, sillä suomenpystykorva on reaktioissaan terävä... Lehdessä myös mainitaan, kuinka suomenpystykorva "ei viihdy sisällä edes kylmimmillä pakkasilla". Tätä jaksetaankin toistaa moneen kertaan.

Yhä edelleen monet kasvattajat ja pitkän linjan pystykorvaharrastajat kehoittavat laittamaan pennun ulkotarhaan jo seitsemänviikkoisena. Yhä edelleen näin myös tehdään. Sisällä olo kun pilaa metsästyskoiran. Mielestäni suhde ihmiseen ei kuitenkaan kehity kunnolla, jos pentu laitetaan heti luovutusikäisenä yksin tarhaan. Pennun pitäisi saada olla paljon ihmisten kanssa, jotta siitä kehittyy sosiaalinen ja mukava kaveri. Pentuaikana monet suomenpystykorvat taitavat jäädä vaille kaikille koiranpennuille tärkeitä sosiaalistamiskokemuksia. Niitä tulisi kuljettaa erilaisissa olosuhteissa, viedä kaupungille ihmisvilinään, ttotuttaa vieraisiin ihmisiin ja ihmisten käsittelyyn, totuttaa autoihin ja polkupyöriin sekä toisiin koiriin. Veikkaan, että monen suomenpystykorvan pentuaikana ei näitä asioita mietitä, tärkeämpää on metsäkoulutus. Ja toki se metsästävälle suomenpystykorvanalulle tärkeää onkin, mutta metsästysaika kestää vain hyvin lyhyen ajan vuodesta. Muuna aikana suomenpystykorva on koira siinä missä muutkin. Kunnon sosiaalistamista ja tapakoulutusta ei pitäisi unohtaa.

Minulle suomenpystykorva on vilkas, ihmisistä pitävä hellyydenkipeä sylikaveri. Itsenäiseen työskentelyyn luotu, mutta kuitenkin isännän ja emännän läheisyyttä kaipaava. Herkkähaukkuinen ja riistaviettinen. Metsää tarvitseva, käyttöön hyvin soveltua. Reaktioissaan terävä, eli toimii ennenkuin ajattelee. Älykäs, mutta ei kovin miellyttämishaluinen. Omaan perheeseen voimakkaasti leimautuva. Pehmeähkö ja herkkä. Eleissään ja ilmeissään alkukantainen, voimakkaasti "koiraa puhuva". Äärimmäisen upea perhekoira, lapsista pitävä ja loputtomasti niiden kanssa touhuava ilopilleri.

Sulo on kaikkea tätä ja vielä äärimmäisen paljon. Myönnän itsekin, että olen yllättynyt Sulon loputtomasta sopuisuudesta esimerkiksi lasten kanssa. Se ei ole tarkka edes ruuastaan tai luistaan, vaikka itse miellän suomenpystykorvat aika tiukoiksi puolustamaan omia sapuskoitaan. Olen miettinyt sitä, kuinka paljon Sulon tapauksessa, ja ihan yleensäkin suomenpystykorvien kanssa, on kyse koiran perimästä ja kuinka paljon kasvatuksesta. Olen sitä mieltä, että molemmat vaikuttavat.

Meille oli tärkeää tulevan pennun vanhempien luonteet, niiden metsästusominaisuuksien rinnalla. Suomenpystykorvilla on oma tietokanta, jossa on luettavissa esimerkiksi kaikkien koirien näyttelyarvostelut. (Hienoa, vai mitä!) Karsimme pentua valitessa pois kaikki yhdistelmät, joissa jomman kumman vanhemman jossain näyttelyarvostelussa oli maininta agressiivisuudesta tai siihen viittaavasta toiminnasta. Sulon isän luonnetta oli kehuttu kaikissa näyttelyarvosteluissa, nartuillahan rähinää ei niin paljon esiinnykään. Eli kyllä meidän Sulevilla oli jo valmiiksi kaikki palikat kohdallaan. Ja elämänsä se on elänyt sisällä keskellä lapsi- ja koiraperheen hässäkkää ja harrastuksia, sitä on kuljetettu ja koulutettu ihan samoin kuin vanhempaa hovawarttiakin. Eihän lopputuloksena voi olla muuta, kuin upea punaturkkinen kansallisaarre, joka hurmaa olemuksellaan meidät yhä uudelleen ja uudelleen.

Sen jälkeen, kun karistin paineet hartioiltani, on Sulon kanssa ollut todella hauska puuhastella ja monissa asioissa ollaan taas edettykin. Kotona en tosin ole juurikaan mitään tehnyt, eli Sulon tokoilu on jäänyt kahteen treeni-iltaan hallilla. Vaikka hommanhan pitäisi olla juuri toisin päin tässä vaiheessa, eli varsinainen työ tehtäisiin kotona. Ehkä tässä pitäisi ryhdistäytyä ja ottaa keittiötokoa taas säännöllisemmin. Sen kyllä huomaa, miten paljon Sulon oppimiselle merkitsevät lyhyet opiskelutuokiot joka päivä. Ihan vain minuutti parikin riittää.

Isona ongelmana oli aiemmin paikkamakuu ja luoksetulossakin se alun paikalla pysyminen. Näistä otettiin aikalisä. Nyt viimeisimmässä treenissä hallilla otettiin luoksetuloa ja Sulo malttoi istua paikallaan. Myös paikallamakuussa se oli vähän rauhallisempi, eikä alkanut ääntelemään. Tauko teki hyvää. Tässä on ehkä vähän siis edetty.

Liikkeestä seisomisessa ongelmana oli se, että Sulo alkoi liikkumaan heti, kun olin tulossa sen sivulle. Tätä on harjoiteltu. Eli että Sulo on seisonut paikallaan ja olen pyörinyt sen ympärillä ja palkkaa on tullut tiuhaan. Hyvin on auttanut, ja nyt Sulo malttaa olla paikallaan. Myös hypyn jälkeen se seisoo, kun tulen viereen. Palkkaan sen siitä ja usein vapautan ilman perusasentoon menoa, ettei pystis ala ennakoimaan. Eli tuossakin on edistytty.

Estehyppy on myös uusi juttu, jossa on menty eteenpäin. Se on Sulon mielestä tosi hauska juttu. Ei olla edes kovin paljon sitä harjoiteltu, sillä ollaan hypitty vain hallilla. Kotonakin minulla kyllä on tokoeste, mutta ulkona on nyt niin liukasta, että ei siellä voi tuommoisia touhuta.

Kaikissa liikkeissähän siis edelleen tarvitaan apuja ja nami on yleensä kädessä tai vähintään käden ulottuvilla taskussa. Eli kovasti työtä riittäisi tuolla saralla. Mutta mennään pikku hiljaa eteenpäin ja katsotaan, miten saadaan liikkeitä viilattua.

Laitetaas tuohon loppuun vielä poseerauskuva 11-kuisesta Sulosta. Häntä saisi olla pitempi, muuten minun silmään ihan tasapainoisen näköinen, kevyttyyppinen uros. Jospa vaikka häntäjouhet kasvaisi oikein pitkiksi, niin se toisi vähän lisäpituutta tuohon ulokkeeseen... ;)

Kirjoitellaans vähän, että blogi ei aivan kuihdu alkuunsa. Aikaa on vierähtänyt. Treenattu ollaan. Tunnelmat ovat vaihtuneet riemusta täyteen turhautumiseen. Onnistuneimman treenikerran jälkeen suunnittelin jo Sulolle virallista tokokoetta ensi kesälle tai alkusyksylle. Surkeimman harjoittelyräpistelyn tuloksena päätin heittää sen kuuluisan kirveen kaivoon. Ties kuinka monennen kerran. Ja yhtä monennen kerran sen sieltä kävin sitten kuitenkin naaraamassa ylös. Eli projekti jatkuu.

Sulon ja hovawartin suurimpana erona, ja itseäni turhauttavana tekijänä, pidän sitä, että Sulo ei kestä treenitaukoja ollenkaan. Siinä, missä viikon-parin tauko hoffille sai opeteltavan asian ikäänkuin kirkastumaan koiran mielessä, Sulo taantuu oppimisessaan kovaa kyytiä. Eli pystis tarvitsee koko ajan treeniä, jotta jo opitut asiat pysyisivät pienessä pystykorvan mielessä. Ja sen päälle lisää treeniä, että uusia asioitakin joskus opittaisiin. Pienten lasten kanssa tuuskatessa aika on kuitenkin rajallinen, joten Sulo ei ole edennyt niin nopeasti, kuin aluksi toivoin.

Toinen turhauttava asia on Sulon ääretön vilkkaus ja vähän sellainen hermottomuus.  Hovawartin kun johonkin komensi paikalleen, siinä se maata jökötti, vaikka taivas olisi pudonnut niskaan. Sulo sätkii ja potkii ja vinkuu ja kiemurtelee ja lopulta lähtee, jos aika on liian pitkä tai häiriötä on liikaa. Paikallamakuu ei ole Sulon vahvin puoli... Myönnän kyllä, että sitä pitäisi harjoitella lisää ihan vain rauhallisissa kotioloissa.

Kolmas turhauttava asia on se, että en tiedä, saanko Suloa toimimaan kunnolla ilman välitöntä palkkaa. Nakki kourassa se tekee ihan hienosti asioita. Nyt olen alkanut pidentämään palkkaamisväliä ja vaatimaan esimerkiksi pitempiä seuraamispätkiä. Sitten saakin isosti herkkuja onnistuneen suorituksen jälkeen. Tuntuu vain, että koesuorituksen vaatimaan kestoon on ihan äärettömän pitkästi matkaa.

Vaikka nyt on kirjoitettu vain turhauttavia asioita, ei tilanne ole ollenkaan sellainen. Viimeisimmän kirveen kaivoon viskaamisen yhteydessä mietin noita asioita. Mietin tavoitteitani, Suloa ja turhautumista. Loppujen lopuksi minulle kirkastui se, että Sulo todellakin on suomenpystykorva. Ei palveluskoira. Ei tokokenttien tykki, vaan ihan tavallinen ihana pystykorva. Tämä oli minulta vähän päässyt kunnianhimossani jo unohtumaan. Tokoilun ja tavoitteiden on otettava se huomioon. Siis oikeasti minun punaturkkinen pikinokkani osaa hurjan hienosti asioita. Kokeeseen mennään joskus, jos osaaminen riittää. En ota siitä paineita. Joskus on huonompia treenikertoja, joskus niitä helmiä.

Ja mikä tärkeintä, Sulo tykkää tokoilla. Usein lenkillä se tulee tarjoamaan seuraamista taskussa olevien raksujen toivossa. Mielellään se tulee hallille. Se tykkää tehdä temppuja, kun niistä saa lihapullia. Sen lisäksi minä tykkään kouluttaa koiria. Tykkään siitä, kun ne oppivat uusia asioita ja tykkään touhuta niiden kanssa jotain yhdessä. Hienointa on se, kun yhteistyö eläimen kanssa sujuu ja koira toimii "kuin ihmisen mieli". Se on uskomattoman hieno tunne. Tätä metsästetään. (Niiden kanalintujen lisäksi.) Tämän takia Sulo jatkaa tokoilua. Se on minun urhea punainen tokopaholaiseni. Päästiinpä sitten virallisiin kokeisiin tai ei, minun silmissäni Sulo on jo nyt, jos ei ihan voittaja, niin ainakin saavuttanut huikean paljon.

Niin, ja perhekoiravalion arvo on myönnetty Sulolle jo ajat sitten...